Life is ours, we live it our way

Kaksi kuukautta. Kaks kuukautta oon täällä Irlannissa jo ollu ja nyt on enää noin puoltoista jäljellä. Hyi kauheeta, mihin tää aika menee! Oon jo niin tottunu elämään täällä, että en enää oikein osaa kuvitella millasta on mennä takasin Suomeen. Elämä täällä on niin erilaista. Ja elämä täällä on ihan mahtavaa. 

Suomessa Jyväskylässä oon tottunu siihen, että kavereita näkee eniten yliopistolla - tunneilla, käydään yhessä syömässä, hengataan tuntien välissä. Aina silloin tällöin sit pidetään jotain leffailtoja tai bileitä. Hengaan aika paljon kotona. Täällä sit taasen ihmiset käy yliopistolla vähän milloin sattuu, koska kaikilla on erilaisia tunteja eikä kaikilla oo yhtä paljon tekemistä kuin muilla. Usein illan lähestyessä meiän Whatsapp-ryhmä sit raikaa, että mitäs tänään/milloin lähetään (riippuen onko tiedossa jo jotkut bileet vai kehitelläänkö vasta jotain tekemistä). Ekan kuukauden aikana tehtiin jotain aikalailla joka ilta. Se oli mulle tosi paljon, en oo tottunu sellasseen. Mut se oli aivan mahtavaa. Se on niin kiva vaan hengaa jonkun kämpillä sen sijaan että kyhjöttää yksin kotona. Täällä tietenki tämmönen järjestelmä toimii niin paljon helpommin, kun suurin osa porukasta asuu tässä samassa BF-kompleksissa. Ei oo kauheen pitkä matka kävellä pihan poikki toiseen rakennukseen jonkun luo.

Bileitä osaa olla parhaimmillaan se neljä kertaa viikossa. Parhaimmat ja tyypillisimmät päivät on tiistai, torstai, perjantai ja lauantai. Usein meillä on täällä BF:ssä etkot, josta sit jatketaan yhessä joko keskustaan tai jonnekin muualle, jos joku on järkänny jotkut bileet. Kauheen myöhään harvoin menee, oma ennätys on nyt Halloweeniltä se, että olin kotona viideltä aamuyöllä. Suomessahan se on aika normaalia, jos on baarissa pilkkuun asti ja sit menee Mäkin kautta kotiin. Täällä mä en oo käyny vielä kertaakaan Mäkissä. Yleensä keskustassa otetaan vaan suoraan taksi baarin edestä kotiin. Se taksilla ravaaminenkaan ei tuu kalliiksi, koska meitä on aina vähintään se kolme tai neljä henkeä yhessä taksissa, ja hinnaksi per naama tulee vaan se 2-3e.

Että joo, tavallaan elän sitä hyvin stereotyyppistä Erasmus-vaihtarielämää. Juodaan, juodaan, juodaan ja juodaan. Se on hauskaa ja koen paljon hauskoja iltoja. Mutta en kuitenkaan halua mitenkään sanoa, että tää on se ainoa oikea tapa elää vaihtoa. En todellakaan. Kaikkien vaihto on omanlaisensa ja se riippuu tosi paljon niistä ihmisistä ketä tapaa. Mä oon päätyny tällässeen bilettäjä-porukkaan. Mähän vaan tuhoan tässä rahani ja maksani. 

Eikä mun elämä täällä oo ollu ihan ruusuista. Trust me. Joo, ei oo ollu mitään oikeesti suuria ongelmia, mutta tiiättekö, se on välillä tosi hankalaa olla sellanen ajattelijatyyppi. Analysoija, pohdiskelija, tarkkailija. Teen sitä aina tajuamattani enkä oikein osaa täysin vaan heittää aivoja narikkaan ja olla välittämättä yhtään mistään. Oon sen takia aiheuttanu itelleni paljon murheita täällä, koska mietin asioita liikaa.

Se on jatkuva läppä täällä, että multa kun kysyy humalassa mitä mulle kuuluu, vuodatan kaiken. Se alko siitä kun joskus ihan alkuaikoina selitin, että jos sä kysyt suomalaiselta mitä kuuluu, sä oikeesti haluut tietää (verrattuna kun täällä Irlannissa sanotaan aina "Hi how are you" ja sä vastaat siihen vaan tasan "I'm good, how are you" etkä oikeesti kerro mitään). Kaverit on sit huomannu tän todeksi, että multa saattaa hyvinkin saada kunnon valitusvirren, jos kysyy (varsinkin humalassa). W-parka varsinkin on saanu kuulla näitä vuodatuksia ja todennu, että mä tuun helposti varsin.. surumieliseksi? En nyt keksi parempaakaan sanaa. En oo ikinä ennen ollu sellanen tyttö, joka humalasssa alkaa itkemään ja valittamaan elämää muille, mutta täällä musta on tullu se piirre vähän esiin. Kyllä mulla se yksi kunnon itkuiltakin täällä on ollut.

Eli ei tää mun elämä oo ollu pelkkää juhlintaa. Syy sille, minkä takia mulla on näitä surumielisiä hetkiä, on aika hankala sanoa. Niin monen eri asian summa. Ihmissuhteet. Tieto siitä että vaihto päättyy aikanaan. Asiat ei mee niin kuin ite toivoisi. Ihmiset ei käyttäydy niin kuin ite on tottunu. Se, että en välttämättä tuu ikinä enää näkemään näitä ihmisiä. Herkälle tytölle on paljon syitä olla surumielinen.

Se myös vaikuttaa asiaan, että hengaan kaikista eniten jätkien kanssa täällä. Miehet käyttäytyy erilailla, eikä niille pysty puhumaan samallalailla asioista kuin mitä oon tottunu mun tyttöporukalle avautumaan. En oo ikinä ennen pahemmin hengaillu jätkäporukassa, joten siinä on ollu totuttelemista. Tässä kahen kuukauden jälkeen oon siinä asemassa, että saan kuulla niitten naisseikkailuista ja läppää on heitetty, että oon kyllä niin part of the wolfpack. Välillä oon saanu pyöritellä silmiäni niitten jutuille ja välillä pelätä kun ne keksii tyhmiä temppuja. Välillä istun vaan hiljaa vieressä kun ne puhuu parranajamisesta.

Mutta ei mua haittaa. Ne on aivan huipputyyppejä. Ja on niistä hyötyäkin. Ne auttaa kun baarissa joku hyypiötyyppi yrittää iskeä sua. Ne opettaa sua juomaan kaljaa. Ne juo aina enemmän kuin sä, joten sä harvoin tunnet huonoa omatuntoa juomisesta. Juomapelejä pelatessa ne juo sun puolesta, jos sulla menee tosi huonosti ja joudut juomaan liikaa kaljaa. Ja mun tapauksessa, ne tekee ruokaa paremmin kuin sä. 

Hajosin kun luin yheltä "things only girls with guy best friends understand" -listalta tän: "Sometimes you feel like your only purpose in life is to prevent the other two from seeming gay." Hahahaha. Tää on niin totta. Multa muutenkin löytyy niin paljon raskauttavaa kuvamateriaalia jätkistä, että jos ne ikinä yrittää kiusata mua jotenkin, mulla on jotain millä uhata.

No, joka tapauksessa. Oon siis tavannut täällä tosi paljon mahtavia tyyppejä ja mun elämä on aika erilaista kuin Suomessa. On siis sitten aika mielenkiintosta kun tuun takasin.. Saa nähä, onko tää muuttanu mut kokonaan vai mitä tapahtuu. Koska luulen huomaavani jo nyt, että sitä kuuluisaa henkistä kasvua on kyllä tapahtunu. Tai ainakin jonkinlaista muutosta itessä. Oon päässy entistä enemmän ulos kuorestani ja tehny kyllä jo kaikenlaista, mitä en oo ennen tehny. Seura vaikuttaa. Sekä tää vapaus. Kukaan ei tiiä millanen oot ennen ollut, kukaan ei tuomitse.

Se on se hienous kun muuttaa uudelle paikkakunnalle. Sain kaks vuotta sitten ensimmäistä kertaa kokea sen, kun muutin Jyväskylään opiskelemaan. Pääsin alottamaan ihan puhtaalta pöydältä. Nyt sain kokea sen uudestaan täällä, ja se on kyllä tosi vapauttavaa. Löytää itestä ihan uusia puolia eikä jää jumiin siihen muottiin, että millaisena kaikki on tottunu sut aina näkemään. Ongelma tässä ehkä on se, että tää ei oo pysyvää, että mä meen takasin Suomeen. Enkä mä tiiä mitä sitten tapahtuu. Tuunko takasin muuttuneena vai jääkö tää vain mun vaihtoelämäksi. What happens in exchange, stays in exchange? 

Sitä osaa ottaa itelleen paineita kaikesta turhasta. Kaikki aina sanoo, että vaihdosta pitää ottaa kaikki irti, nauttia jokasesta päivästä. Yritän kyllä kovasti, mutta silti sitä ahistelee itteään ajatuksilla, että kohta tää loppuu, koe koe koe nauti nauti nauti NYT. Eikä se oikein oo täysillä nauttimista, jos stressaa siitä. Sehän on aivan naurettavaa. Mun pitäis vaan heittää aivot narikkaan, olla ajattelematta mitään tällässiä typeriä ja vaan elää. 

Oon ehtiny kyllä kokemaan jumalattoman paljon kahessa kuukaudessa. Oon ollu miljoonissa bileissä, milloin missäkin. On ollu kauheita krapulapäiviä ja on ollu päivä, milloin menin edelleen pienoisessa humalassa tunnille. Oon tehny hölmöjä asioita humalassa ja heränny aivan mustelmilla (tai naarmuilla kun on ensin rämpiny piikkipuskassa). Oon ottanu miljoonia kuvia todisteeksi näistä illoista. Oon tavannu kasoittain uusia ihmisiä - joistain on tullu hyviä ystäviä, jotkut on hyvänpäiväntuttuja, joitain tapaan vaan bileissä.

Oon opettanut suomea, yrittänyt lausua hollantia, kuunnellut ruotsia, opetellut iiriä. Oon istunu mielenkiintosilla luennoilla, oon nukkunu tylsällä luennolla. Oon käyny tanssitunneilla, oon harjottanut mun jousiammuntataitoja. Oon oppinut katua ylittäessä kattomaan ensin oikealle. Oon syöny paljon KitKatteja. Oon kauhistellut paikallisten tyttöjen pukeutumista. Oon tuhlannu paljon rahaa Penneysiin. Oon tottunut aina sanomaan please kun tilaan jotain. Oon nähny niin paljon upeita maisemia merenrannasta vuoriin ja vihreisiin peltoihin. Oon nähny jo lukemattomia kertoja hevosvaunuja normaalilla autotiellä. Oon istunu veneessä kaatosateessa keskellä järveä. Oon käyny paikallisella lääkärillä. Oon syöny fish & chipsejä miljoona kertaa.

Tämä! Tämä kuva, tämä ajatus. Haluun tehä uusia asioita, oli ne sitten tyhmiä tai fiksuja. Useimmiten niistä tyhmistä tulee parempia tarinoita. Nyt kun on vielä nuori ja näin upea mahollisuus tehä mitä ikinä ite haluaa. Siitä ei pitäis ottaa stressiä, että nyt on pakko kokea kaikki, mutta kuitenkin tehä edes vähän vaivaa sen eteen, että tekee jotain elämällään. Toivon, että tää asenne pysyis myös sitten kun oon takasin Suomessakin. Koska ei sen elämisen pidä loppua siihen kun vaihto loppuu. Ei missään nimessä. Yhtälaillahan sielläkin on mahdollisuuksia vaikka mihin, ei vaan pidä keksiä tekosyitä tai antaa muitten ihmisten rajoittaa sua.

Onhan se totta, että ei tällänen elämä jatku kun lähtee vaihdosta kotiin. Ei vaikka kuinka toivois. Vaihto on kuitenkin niin spesiaali paikka - ei milloinkaan muulloin nuoret ihmiset ympäri maailmaa kokoonnu yhteen niin, että kukaan ei tunne toisiaan etukäteen, kaikki alottaa puhtaalta pöydältä, ja kaikilla on oletus ja oikeus pitää vaan hauskaa ja tehä ihan mitä haluaa. Puhuin itse asiassa tässä yks ilta W:lle tästä asiasta, että kuinka mun elämä Suomessa on niin erilaista verrattuna elämään täällä. Se vastasi, että "It's not like this for anyone. It's never gonna be like this again". Se jotenkin herätti mut täysin, olin ihan mindblown. Olin jotenkin ajatellut silleen surullisesti, että voi minkä takia mun elämä ei oo tällästä aina. Mutta W sai mut tajuamaan, että ei se oo kenellekään tällästä. Ei tällänen oo mahollista muualla. It's now or never.

Nyt pitää vaan unohtaa kaikki murheet, stressi, typerät ajatukset "pitäisi tehä niin ja näin", ylianalysoinnit ja elämän liian vakavasti ottaminen. "Life is too important to be taken seriously" (Oscar Wilde). Tänne tultiin pitämään hauskaa. Mulla on vielä aikaa ja nyt mä aion unohtaa kaikki turhat ajatukset ja vaan tehä mitä huvittaa. Alotin tällä teemalla jo aika hyvin Halloweenina viime viikolla. Alan edelleen vaan nauramaan kun joku kysyy multa mites Halloween meni tai muuten mainitsee sen illan. Sanaa crazy on käytetty paljon.

Kerron Halloweenista sitten myöhemin lisää omassa postauksessaan, näätte ton merirosvoasun sitten paremmin. Toi kuvassa näkyvä musta sotku naamalla ei muuten sitten kuulunut asuun. Krhm. Nauran täällä vaan itekseni nyt.

Tämän loputtoman postauksen päätteeksi linkkaan biisin, joka sopii tähän sanoiltaan kuin nenä päähän.

These are the days we've been waiting for 
On days like these who could ask for more
Keep them coming
Cause we're not done yet
These are the days we won't regret
These are the days we won't forget

Boo-fucking-yaah!